Tentit: Ohi

Kesän jälkeen tulee tietysti talvi, tai ainakin yritti tulla. Lumihiutaleita nähtiin yhtenä päivänä ilmassa, mutta maahan asti eivät selvinneet.

Tenttien kanssa on ollut vähän kiirettä. Adaptive Regelungssystemin tentti meni varsin hienosti. Sen jälkeen esiintyi pieniä keskittymisvaikeuksia ja ensimmäinen kirjallinen tentti, aiheena mekatroniikka, ei sitten niin loistavasti enää sujunutkaan. Aikaraja oli siinä kovin tiukka, varsinkin ulkomaalaiselle. Viimeinen tentti, Strömungsfördertechnik, ei sekään ihan kovin hyvin onnistunut, mutta näillä mennään ja nyt ne on ohi!

Kesälukukaudelle ilmoittautuminen sujui kätevästi netissä. Siellä vaadittiin maksamaan täysi lukukausimaksu, mikä ei vaihto-oppilaan tapauksessa pitäisi olla tilanne. Meidän pitäisi pärjätä vain ylioppilaskunnan maksulla, muut rahat ilmestyvät jostain jonnekin, ihan muita reittejä. Muillakin suomalaisilla oli ollut sama ongelma ja sain tietää, että yliopiston tiedoissa on virheitä, meidän luultiin siellä tulleen vain yhdeksi lukukaudeksi. Niinpä piti käydä ulkomaanasioiden toimistossa hakemassa todistus kesälukukaudelle osallistumisesta. Sen sai toisella käyntikerralla. Lappu piti viedä toiseen toimistoon, minkä jälkeen tiedot korjattiin ja kesälukukaudelle ilmoittautuminen sujui kätevästi netissä. Tai toivottavasti, ainakaan vielä eivät ole niitä rahoja tililtäni ottaneet.

Ei tämä sentään pelkkää työtä ja toimistoissa juoksua ole, viime viikolla ehdin käydä Derekin kanssa Speyerissä ja sen tekniikkamuseossa. Kuvat kertovat. Kuvissa esiintyvät koneet ovat aitoja, eivät pienoismalleja, vaikka välillä voisikin niin luulla.

Speyerin katedraali on hieno talo:


Museo näyttää lupaavalta jo ulkoa:


Sisällä riittää laitetta ja ajoneuvoa:


Vantaan Ilmailumuseossakin nähtyjä koneita löytyi:


Messerschmitt Bf 109 G-4, tuttu korkkareista:


Joskus omistin vähän pienemmän version tästä:


Boeing 747 Jumbo Jet:


Sitä pääsi tutkimaan alta,


sisältä


ja siiveltä:


Tämä kuva otettu on museon toiseksi suurimman koneen, Antonov 22:n kattoikkunasta:


Laiva.


Rautatiekalustoa odotti lisää joka nurkan takana:


Leikkikenttä:


Lisää tuttuja koneita, Douglas DC-3:


Tekniikan loistavimmat saavutukset yhdessä museossa!


Aivan hirveästi nähtävää tuolla on, tällä reissulla ehti oikeastaan vain kävellä museon läpi. Museossa oli myös IMAX-elokuvateatteri. Kävimme katsomassa leffan hirmumyrsky Katrinasta. Hieno reissu, vaatii toistoa.

Karlsruhessa ilman lämpötila on viime viikkoina vaihdellut viiden ja kahdenkymmenen asteen välillä, eikä säätiedotuksiin oikein tunnu voivan luottaa. Tänään vierailulle saapuu Jyri, ensi viikolla täytyy suunnitella tulevia matkoja, kohteena ainakin Islanti.

Kevättä? Kesää!

Kävin tänään taas eläintarhassa kävelemässä. Joskus muinoin oli tarkoitus nähdä ne jääkarhut kylmässä ilmassa, vähän aktiivisempina. Tämä suunnitelma epäonnistui täysin, koska täällä aletaan lähestyä kesäisiä tunnelmia. Netin mukaan lämpötila oli iltapäivällä ainakin 18,9 astetta. Auringossa tietysti vielä lämpimämpää. Ensi viikolla taitaa sadella hieman, mutta jos tämä linja jatkuu voi pian kaivella kesävaatteet esiin.

24.2:


Jääkarhukin sen tietää, nyt on lämmin.





Sitten luin tenttiin…

Lievää kevättä (ja avautumista) ilmassa

Helmikuu alkoi ja kevät saapui. Nyt linnut laulavat, aurinko paistaa (ainakin välillä) ja kukat nousevat maasta. Luennot loppuivat jo ja ensimmäinen tenttikin on takana. Olikin aika haastava tentti. Ensin täytyi hakea ilmoittautumislappu koneosaston kansliasta. Se täytyi viedä tuotekehitysosaston sihteerille, joka puheilleen viimein päästyäni totesi, että voisin viedä lapun suoraan tenttitilaisuuteen. Sitten täytyi varata aika professorilta. Kun sen vihdoin sai ja sinne tenttiin pääsi, kertoi professori, että tentti suoritetaan kahdessa osassa. Suullinen tentti, joka kesti yhteensä puoli tuntia. Niinpä ensimmäisen kyselytuokion jälkeen täytyi lähettää toiselle professorille sähköpostia ja odotella taas vastausta. Ajankohtaehdotuksen viimein saavuttua paljastui vielä, että tentin toinen osa olisi Forschungszentrum Karlsruhessa, joka on tutkimuskeskus kymmenisen kilometriä pohjoiseen täältä. Siellä sain sen toisenkin vartin (tai kesti se vähän kauemmin) suoritettua, ja läpi meni. Seuraavat tentit ovat ensi viikolla, ainakin yksi, toisen ajankohtaa ei ole vielä vahvistettua, kyselyistä huolimatta. Viimeinen tentti, ainoa kirjallinen, odottaa maaliskuun puolivälissä.

2.2. näytti tältä:

17.2. taas tältä:



Reinin alueella juhlittiin helmikuun alussa karnevaaleja. Isoimmat juhlat taidettiin pitää muissa kaupungeissa, mutta Karlsruhekin otti osansa järjestämällä suuren paraatin kaupungin halki. Penkkarit tulivat mieleen, naamiaisasuiset ihmiset heittelivät karkkia rekkojen lavoilta. Reippaasti yli kilometrin mittaisessa kulkueessa oli tilaa myös marssiville osastoille, joista osa soitti rumpuja ja osa oli pukeutunut peikoiksi tai vastaaviksi. Kaikki merkitykset eivät varmasti minulle ihan täysillä auenneet, mutta koko touhun ideana lienee juhlia oikein tosissaan (kiihkouskovaisen keskiajan tyyliin!) ennen tänään alkanutta paastoa, joka sitten jatkunee pääsiäiseen asti. Pohjoismaisella porukalla paistettiin myös oikeita suomalaisia laskiaispullia.


Kun tenteistä pääsee eroon, ehtii matkustella.

Laskettelu

18.1.
Laskettelureissu Itävaltaan oli varattu jo viime vuoden puolella, mutta pitkään oli epäselvää, ketkä mahtuisivat mukaan. Joululoman jälkeen järjestelyt alkoivat selvitä. Varusteet sai vuokrata Karlsruhen Intersportista ryhmäalennuksella lähtöä edeltävänä päivänä. Kohti Itävaltaan suunnattiin perjantaiaamuna neljältä. Matka sujui musiikkia kuunnellen ja nukkuen. Ennen Itävallan rajaa iski ruuhka, jossa bussi seisoi lähes paikallaan puoli tuntia. Varsinaista rajanylitystä en kylläkään huomannut.

Perillä Wildschönaussa oltiin puolen päivän aikaan ja perille päästyä lähdettiin heti laskettelemaan, Schatzbergin laskettelualueelle. Gondolihissi aloitti nousun parkkipaikan vierestä ja vei yhden väliaseman kautta huipulle. Sieltä aukesivat melkoisen huikeat näkymät, vaikka vuori ei ollutkaan kuin vähän alle kaksi kilometriä korkea. Alpit levittäytyivät joka suuntaan ja aurinko paistoi. Ensimmäisen päivän laskettelu meni välineitä säätäessä. Koko reissun ajan oli vähän liian lämmintä ja vähänkin alemmilla rinteillä lumi oli liian kosteaa ihan sujuvaan lasketteluun. Laskin ensimmäisellä kerralla muutenkin niitä suosituimpia rinteitä, jotka olivat siis huonoimmassa kunnossa.



Yöpyminen suoritettiin Gasthausissa siellä jossain. Yöpymispaikkamme sijoittui kahteen taloon, toisessa nukuttiin ja toisessa syötiin. Ruokailutilat isäntäväen huoneistoineen sijaitsivat pienen kylän reunalla ja majoitustilat vähän kauempana. Laakson sivuilla kohosivat metsäiset rinteet sumuineen ja kaukana edessä nousivat valkohuippuiset vuoret. Pienen huoneidenjakosäädön jälkeen päädyin samaan tupaan kahden ruotsalaisen kanssa. Koska reissulla ei pahemmin tuttuja ollut mukana, vietin aikaa skandinaavien seurassa, suurimmaksi osaksi. Illallinen oli puoli seitsemältä. Alkukeitto tarjoiltiin pöytiin. Keiton jälkeen haettiin tarjoilupöydältä salaattia lautaselle. Itse pääruoka, sianlihakastiketta ja perunaa ja pastaa, tuotiin taas pöytiin. Nälkä ei jäänyt ja jälkiruoaksi oli vielä suklaakakkua.



Yhdeksältä alkoivat Glühwein-bileet asuintalon oleskelutilassa. Luvassa oli myös yllätys! Yövaellus! Idea kuulosti itse asiassa ihan hyvältä vielä siinä vaiheessa. Ulkona satoi vähän räntää. Saksalaiset jakoivat ohuen puukepin ympärille valettuja kynttilöitä, jotka sytytettiin valaisemaan tietä. Tutorit arpoivat marssin suuntaa melkein puoli tuntia, tahallaan kylläkin. Kuljimme viimein takaisin tuloreitille, tielle metsän keskellä. Sade muuttui silkaksi vedeksi. Pienen mäen jälkeen päädyimme suurempaan laaksoon ja lähdimme kulkemaan maatalojen tahdittamaa maisemaa laakson reunaa pitkin. Tiet olivat jäässä. Oli pimeää, sadepilvet roikkuivat vuorenhuippujen alla. Joku kulki edellämme ja sytytteli niitä kynttiläkeppejä matkan varrelle, suuntaviitoiksi. Matka kesti yli tunnin ja päättyi lopulta erään hirsimökin pihaan. Yllättäen mökin kuistin varjoista alkoi lentää lumipalloja. Lyhyen lumisodan jälkeen saatiin pihan valonheittimet päälle ja rauha aikaan. Sitten tutorit tarjoilivat Glühweinia ja kuvia otettiin. Hetken naureskelun ja yhden kasan jälkeen lähdimme kohti majoitusta. Vaatteet olivat märkinä mutta kengät sentään pitivät vettä.

19.1.
Aamupala oli varttia vaille kahdeksasta alkaen ja tarjolla oli leipää ja kinkkua. Liikkeelle päästiin siten, että Schatzbergin hississä olin kymmentä vaille kymmenen. Edellisen päivän säädön jälkeen olin saanut varusteet kuntoon ja kun lumikin oli korkeimpien rinteiden pakkasessa kohtuullista, alkoivat vuokratut race carverit viimein päästä oikeuksiinsa. Ensimmäisen kuvaussession jälkeen harmaat pilvet vyöryivät kovassa tuulessa vuoren ylle ja peittivät pian taivaan. Mitään ei kuitenkaan satanut, eikä haitta siis ollut kuin kosmeettinen. Puolen päivän jälkeen kävin syömässä korkeimman huipun ravintolassa. Paikka oli aivan täynnä, mutta löysin myös skandinaavit spagetin ääreltä. Hetken odoteltuani sain tilattua Wienerschnitzelin. Ruokaa sai odottaa melkein kaksikymmentä minuuttia, mutta se oli kyllä ihan hyvää.




Aurinko paistoi jälleen. Parin laskun ja muutaman kuvaustuokion jälkeen gondolihissin läheisellä huipulla havaitsemani suuri puuristi, Gipfelkreuz, alkoi kiinnostaa. Muutama lasku lisää ja päätin kiivetä sen luo. Sinne pääsi oikeastaan melko kätevästi, loivaa ylämäkeä sukset jalassa luistellen. Kyllähän siinä vähän hiki tuli, mutta kannatti. Risti taisi nimittäin olla sillä kaikkein korkeimmalla kohdalla. Siellä oli muutama penkki ja joku istuskelija nauttimassa maisemasta. Otin taas kuvia. Äiti lähetti tekstiviestin. Onnitteli nimipäiväni, jota en ollut muistanut, johdosta. Nimipäiväuutinen toi hienoon maisemaan lisää hienoutta. Istuskelija lähti pois ja minä jäin katselemaan maisemaa. Laskin yhden huippurinteen vielä kerran, mutta kello läheni neljää ja hissien sulkemisaikaa, joten suuntasin bussille.




Kohti Gasthausia lähdettiin viiden jälkeen. Tällä kertaa ruoaksi oli alkukeittona nuudelisoppaa ja salaatin jälkeen pääruokana Schnitzeleitä ja ranskalaisia. Niitäkin tuotiin lisää. Jälkiruoaksi oli jäätelöä ja kermavaahtoa. Jossain vaiheessa keskusteltiin myös minun ruotsintaidoistani, osittain ruotsiksi. Huolestuttavasi aloin vähitellen saada selvää muiden riikinruotsista, vaikka liian nopeaa se vieläkin oli. Sekoittui aika tehokkaasti saksan kanssa. Yhdeksän aikaan alkoi seuraava ohjelma.

Seuraava ohjelma oli mäenlasku kelkoilla takapihan valaistussa rinteessä. Loivahkon mäen huipulle vei erityinen hissi, jossa vaijerissa kulki muovikapuloita. Ideana oli istua kelkalle ja napata kapula selän taakse. Kelkat olivat puusta tehtyjä, niissä oli edestä kaartuvat, metallipohjaiset jalakset ja kankaiset istuimet ja ohjaus/vetonaru jalasten välissä. Jäisessä rinteessä ne kulkivat hienosti! Itse jarruttelin suosiolla enkä antanut vauhdin liikoja kiihtyä, alhaalla kun odotti puita, portaita, seinä, aita, autotie ja avotuli. Hissin alapään kopin kaiuttimista soi kaikenlaista poppia. Vähitellen paikalle pääsivät suunnilleen kaikki vaihtarit ja tutorit. Suurin osa kokeili kelkkailua. Hieman humaltuneilla espanjalaisilla ja venezuelalaisilla oli itsesuojeluvaisto vähän enemmän hukassa, eivätkä he turhaan hidastelleet. Myös rinteestä löytynyt pikku hyppyri aiheutti komeita kaatumisia. Useat kompuroivat hississä. Liukureitakin löytyi, niistä oli hupia lähinnä tutoreille ja ruotsalaisille. Laskin lopulta kolme kertaa. Glühweinia keiteltiin avotulella ja siirryin juomaan sitä ruotsalaisten kanssa. Välillä väisteltiin kelkkoja. Lasku päättyi yhdeltätoista. Loukkaantumisilta ihme kyllä vältyttiin, ainakin pahoilta. Koko illan taivas oli pilvetön ja tähdet ja melkein täysi kuu loivat lisää valoa.


20.1.
Kohteena oli toinen laskettelukeskus. Ajoimme aamupalan jälkeen pois Wildschönausta, kelkat kylälle palauttaen. Reitti laski taas alempaan laaksoon ja sumu nousi ympärillemme, jatkuvasti sakeutuen. Vuoret kohosivat vieläkin joka suunnassa. Bussi vei meidät Hopfgartenin kylän laskettelukeskuksen parkkipaikalle. Sieltä käveltiin ensin pientä ylämäkeä kauppojen ja ravintoloiden ohi, sitten noustiin pitkähköt portaat ja lopulta päästiin gondolihissiin. Aurinko paistoi taas. Alla maa oli paljas ja kun lunta alkoi näkyä, sitä vartioivat lumitykkien tasaiset rivistöt. Yläasemalla laitettiin sukset jalkaan ja siirryttiin tuolihissiin. Sekin nousi vielä osittain paljaiden rinteiden yli. Seuraavalla väliasemalla, huipulla nimeltä Rigi, oli jo ravintola. Siellä pysähdyin tutkimaan karttaa. Karttataulu perustui tosin ilmakuvaan, eikä näyttänyt yhtään samalta kuin alempana näkemäni kartta, joten olin vähän hukassa poispääsyn suhteen. Bussilla oli määrä tavata kello 15.30, mutta aikaa toisaalta oli, joten en huolehtinut poislöytämisestä vielä. Sen sijaan päätin nousta korkeimmalle huipulle ja katsella tilannetta sieltä. Huipulle, jonka nimi oli Hohe Salve, noustiin yhden hengen tuolihissillä. Kaivoin kameran esiin ja kuvasin maisemaa. Sumu velloi laaksoissa ja taivas oli kirkas. Valkohuippuiset vuoret jatkuivat jälleen joka suuntaan, tällä kertaa vielä jylhempinä kuin edellisessä paikassa. Huipulla oli ravintolarakennus ja kirkko, jonkinlainen lähetinasema ja risti. Lähdin laskemaan.



Löysin huipun toiselta puolelta reitin, joka johti metsän keskellä ja yhden hissimatkan kautta pikkuhuipulle, mistä pääsi laskemaan alas Söll-nimiseen kylään. Olin jo kauempaa rinteiltä havainnut, että sieltä nousi gondolihissi Hohe Salvelle, jonka ravintolaan aioin syömään. Lumi tällä reissulla oli vähän paremmassa kunnossa, oltiinhan vuoren varjoisalla. Otin kuvia vähän väliä. Söllissä oli lämpömittarin mukaan kolme astetta lämmintä, liian kuuma varustukselleni. Tutkin hetken karttaa ja lähdin ylös. Gondolihissi oli taas iso ja kuuma, vaikka ei ihan täynnä.

Huipulla oltiin kymmentä yli kaksitoista. Maisemat loistivat komeuttaan joka suunnassa. Löysin ravintolan takaa näköalatasanteen. Sinne oli rakennettu jättiläisen pää lasten leikkipaikaksi, se oli puoliksi vuoreen hautautuneena ja sen takaraivossa oli liukumäki. Jännä ja aika kuvaava, jättiläisen päällä tosiaan seisottiin. Menin ravintolaan syömään. Ilokseni havaitsin, että tarjolla oli paikallista pyttipannua! Sen nimi alkoi g:llä, Gröss tai Gruess tai jotain. Paistettu kananmunakin tuli mukaan. Harkitsin sisällä syömistä vain hetken. Siellä sai tupakoida ja ulkona maisemat olivat liian hienot jätettäviksi. Tuuli kovasti ja ruoka jäähtyi kesken syömisen, mutta alppimaisema taustalla oli sen arvoinen. Loistava ruokahetki!


Kävin Söllissä toistamiseen, samaa reittiä. Se oli ihan hauska, varsinkin näin syöneenä. Reitti oli sitä paitsi yhteensä melko pitkä, lasketella sai ainakin puoli tuntia vain yhden hissikyydin keskeyttäessä laskun. Hohe Salvella ostin kupin kahvia ja siirryin ulos sitä juomaan. Juotuani lähdin marssimaan kohti huippuristiä. Sinne oli muutaman kymmenen metrin matka kovassa tuulessa, mutta se tuntui hienolta. Perillä seisoin yksin ja katselin vuorijonoa allani ja edessäni. Kaksi isoa korppia liiteli tuulessa. Aurinko paistoi melkein pilvettömältä taivaalta. Olin innoissani, otin kuvia. Paikalla oli suuren ja taitavasti tehdyn puisen ristin lisäksi karttataulu, joka paljasti Innsbruckin olevan vastapäisen vuoren takana. Seisoin kuvauksen jälkeenkin vielä hetken ja ihailin maisemaa. Se oli yksi hienoimmista tähän mennessä. Lopulta kävelin pois.



Kello oli kymmentä vaille kolme kun lähdin kohti bussia. Muutakaan ei enää oikein ehtinyt. Pysähtelin toki matkan varrella ottamaan kuvia. Gondolihissin asemalla huomasin muutaman ruotsalaisen. He miettivät kannattaisiko laskea alas asti vai käyttää hissiä. Rinteen kunnosta ja laskun mahdollisuudesta ei ollut täyttä varmuutta, mutta ennen kaikkea lumen huonous sai heidät valitsemaan hissin. Minä lähdin mukaan. Alhaalla olimme aika lailla tasan 15.30. Vaihdoin välittömästi kuivat arkivaatteet päälle ja pakkasin lasketteluvarusteet matkalaukkuun. Kello tuli neljä, mutta mitään ei tapahtunut, pari aloittelijaa puuttui. Kukaan ei tiennyt, missä he olivat. Rinteet alkoivat sulkeutua ja hissit samoin. Kello tuli jo viisi ja aurinko painui vuorten taa. Silloin kaikkien riemuksi kadonneet saapuivat! He olivat päätyneet monen mutkan ja itselleen liian jyrkän rinteen kautta toiselle puolelle vuoria ja päässeet alas jonkun paikallisen teinin avustuksella, kuitenkaan tietämättä, missä olivat. He olivat onnistuneet löytämään bussin, joka toi heidät oikealle parkkipaikalle. Heiltä autettiin nopeasti varusteet pois ja sitten päästiin matkaan.

Pimeys laskeutui, ja vuoret kohosivat varjoina auringonlaskun edessä. Ne jäivät taakse pimeyteen. Saksan puolella iski ruuhka, vaikka en rajaa taaskaan hahmottanut. Kuuntelin musiikkia, suurin osa porukasta nukkui melkein koko matkan. Taukoa varten meidät herätettiin. Se sijoittui suunnilleen puoli yhdeksästä kymmentä yli yhdeksään. Paikalla oli hotelli, huoltoasema ja Burger King. Viisikymmentä nälkäistä matkaajaa ja yksi hampurilaispaikka merkitsi jonoa! Hölkkäsin siis jonon kärjen tuntumaan. Suurimmalla joukolla kesti yllättävän kauan saapua. Kaikki ehtivät kuitenkin syödä. Karlsruheen saavuttiin yhdentoista jälkeen, eli ihan hyvissä ajoin.

Matka onnistui siis suurimmaksi osaksi hyvin. Toki sillä oli omat extereme-ominaisuutensa, kuten näillä Erasmus-reissuilla tuntuu olevan. Hienot maisemat jäivät päällimmäiseksi mieleen.

Paluu

Joululoma Suomessa sujui mukavasti ja nyt on jo yli viikko takana täälläkin. Aika normaali viikko olikin. Ekalle luennolle en kyllä jaksanut herätä, kun matka Tampereelta Karlsruheen sijoittui välille 14.00–01.00. Maanantai sisälsi siis nukkumista ja ruokakaupassa käynnin. Tiistaina ei ollut edes luentoja, mutta illalla jokaviikkoinen vaihtarien kokoontuminen sentään. Kavereita oli kiva nähdä jälleen. Opiskelu alkoi keskiviikkona ja jatkui torstaina saaden kunniakkaan päätöksen perjantaina. Lauantaina kelpasikin siis levätä, mutta sunnuntaina suoritimme paluun Schwarzwaldiin.

Sää on tavallaan keväinen, lämpötila liikkuu nollan ja kymmenen asteen välillä ja joskus sataa vähän. Aurinkokin on paistanut ihan kiitettävästi ja oudon lämpimästi, Suomessa se ei taida tammikuussa juurikaan lämmittää. Sunnuntain retkellä yli kilometrin korkeuteen, vanhan tutun Mummelseen ja Hornisgrinden ympäristöön, oli ihan talvi. Muutama aste pakkasta ja kohtuullisesti lunta. Oli kauniin aurinkoista ja maisemat olivat edelleen hienoja. Matkalla oli mukana kaksi ranskalaista ja yksi amerikkalainen. Kiersimme lopulta saman reitin kuin syksyllä kielikurssin kanssa.


Tenttiaikataulu alkaa olla selvillä, joten kevään toimintaa voi alkaa suunnitella. Suurin osa tenteistä on suullisia, eli professori kyselee ihan henkilökohtaisesti ja apulainen kirjoittaa muistiinpanoja. Tentit voi sopia itselle sopiviin aikoihin. Vain yksi tentti osuu luentotauon keskivaiheille, mutta muuten maaliskuun seutu on lomaa, jonka aikana ehtii toivottavasti vähän matkustella. Ensi viikonloppuna nyt ainakin ehtii, silloin on vaihtareiden laskettelureissu Itävaltaan.

Joulu joutuu

Joulu saapui Karlsruhen kaupunkikuvaan joskus marraskuun lopussa. Siitä lähtien koko touhu on kasvanut jatkuvasti, kunnes se lopulta täyttää pääkatu Kaiserstrassen kaikki sivukujat ja aukiot. Ainakin melkein. Pieniä myyntikojuja (joista yksi ehti jo palaakin) ja muuta hauskaa tekojääradasta karuselleihin löytyy kaikkialta. Tietysti kaupat lisäävät punaisuutta näyteikkunoillaan ja mainoksillaan. Saksalaisiin itseensä joululla ei tunnu olevan vaikutusta. Meidän keittiössämme on kyllä muovikuusi, mutta siinäpä se sitten onkin.



Sää on ollut vähän sateisempi (hirveän lämmintä sadetta!) kuin ennen ja muutaman kerran on tuullut ihan myrskylukemissa. Viime viikonlopusta asti on ollut pientä pakkasta ihan päivälläkin, ainakin sen verran, että vesilätäköt ovat jäässä.

Musiikkirintamalla ranskalaiset hehkuttivat kotimaansa Old Dead Treetä niin, että täytyi mennä mukaan katsomaan keikkaa, mutta ei se nyt niin ihmeellinen ollut. Sen sijaan Ensiferumin Kalevala-henkinen vierailu oli parhautta, sai laulaa mukana suomeksi. Myös lämppärinä toiminut Insania oli yllättävän hauska livenä, kun taas Taiwanin Cradle of Filth Chthonic oli täysin väärässä paikassa.

Opiskelun puolelta ei kuulu mitään uutta, kurssit jatkuvat vielä ensi vuoden puolelle. Kai sitä vähän paremmin ymmärtää kuin aluksi.

Ensi keskiviikkona on lähtö Suomeen, joululomalle. Takaisin tänne lennän 6.1.2008.

Hampuri

No kylläpä se taas kesti.

16.11.
Hampurinreissu alkoi kello 3.45, vaikka matkaan päästiinkin vasta tunnin odottelun jälkeen. Lähtijöitä oli sata, eli kaksi bussilastillista. Matka kului epämukavasti nukkuen, ainakin ensimmäiseen taukoon asti. Karlsruhen ja Hampurin väliin mahtui ihan oikeasti talvisia maisemia, mutta perillä sää oli harmaa ja sateinen. Bussit ajoivat Jugendherbergen eli nuorisohostellin pihaan vähän ennen yhtä.


Sisäänkirjautumissäädön jälkeen kävimme satamakierroksella, joka suoritettiin veneillä. Näimme isoja rahtilaivoja ja jäänmurtajan kuivatelakoilla, valtavia konttivuoria ja öljynjalostamoja. Kuljimme tulvaporteista maailman yhdeksänneksi suurimman sataman lastausalueelle, missä konttilukkeja liikkui valtavien nostureiden alla jatkuvasti. Vedenpinnan noustua tarpeeksi ajoimme Speicherstadtin eli varastokaupungin kanaaleihin. Niiden reunoilla punatiiliset talot kohosivat korkeuksiin. Varastokaupunkiin oli ennen konttien aikakautta purjehdittu tuomaan rahtia säilöön. Talot suoraan veden äärellä olivat tehneet varastoinnista helppoa ja se oli ollut ilmeisesti myös tullivapaata. Kierros kesti noin tunnin ja sen päätyttyä ilta alkoi jo hiljalleen hämärtää.




Illalla suuntasimme Reeperbahnin kulmassa sijaitsevalle Dom-nimiselle Volksfest- eli karnevaalialueelle. Kyseessä oli siis valtava tivoli, jonka kojut ja laitteet levittäytyivät neliökilometrin alueelle. Siellä riitti kaikkea piparkakkukojuista kummitusjuniin ja vähintään kolme versiota jokaisesta laiteesta. Kierroksen jälkeen lähdimme takaisin hostellille, jonka alakerran baarissa loppuilta kuluikin, suomen kielioppia saksalaisille tutoreille selittäen. Aika tehokkaasti on ne asiat unohtuneet, kovasti sai miettiä suomalaistenkin kesken.


17.11.
Lauantaiaamupäivällä ajettiin kaupunkikierros samoilla busseilla, joilla olimme Hampuriin tulleet. Ajoimme alkusi niiden kalliiden hotellien ohi ja käännyimme sieltä Reeperbahnille. Opas osoitti kadun, jossa suurin osa paikallisista laillisista bordelleista sijaitsi. Sinne ei kuulemma naisilla ollut asiaa. Näin myös Hesburgerin, mikä oli aika jännä havainto. Reeperbahnilta ajoimme jonkin Hampurin vesistöalueen rantaan. Rannalla oli paljon rikkaiden ihmisten hienoja taloja. Bussissa taas oli niin kuuma, että itse kullekin meinasi tulla uni silmään. Onneksi pysähdyimme hetkeksi joen rantaan. Laiturilta sai hyviä kuvia kaupungin ääriviivoista. Joella kulkivat soutuveneet ja laiturissa oli paljon optimistijollia. Ilma oli harmaa ja viileä, mutta ei sentään satanut. Kierros jatkui hienostoalueilta ydinkeskustan kauppakaduille ja kaupungintalon ohi kohti toisessa maailmansodassa tornia lukuun ottamatta tuhoutunutta St. Nikolauksen katedraalia. Lopulta pysähdyimme St. Michaelis-kirkkoa. Meillä oli viisi minuuttia aikaa käydä katsomassa kirkon sisäosia, koska tasan kahdeltatoista alkoi jumalanpalvelus. Kun tulimme ulos, satoi. Ikävää tihkua, joka ei tuntunut kunnon sateelta, mutta kasteli silti. Olin sitä paitsi jättänyt takkini bussiin. Kävimme vielä pienellä kauppakujalla, jossa oli ennen ollut rikkaiden leskirouvien asuntoja. Sieltä sai otettua kuvan kirkon tornista. Lopulta kävelimme takaisin busseille. Bussit veivät meidät lähelle sataman laitureita, korkealla mäellä sijaitsevan hostellin alle.
St.Michaelis tuolla jossain

Iltapäivällä kävin Georg Baselitzin taidenäyttelyssä Deichtorhallessa. Halli oli iso ja kaareva ja sinne oli pystytetty valkoisia seiniä erilaisiin kulmiin. Joka seinällä oli yksi taulu. Teokset esittivät neuvostovenäläisiä henkilöitä, sekä kuuluisia, että suurempaa kansanosaa kuvaavia. Ne perustuivat valokuviin tai toisiin maalauksiin, vahvasti tyyliteltyinä. Mielenkiintoista, omalla tavallaan, vaikka ei ihan minun juttuni. Paluumatkalla tutustuin vielä Möncklebergstrasseen, joka on iso kauppakatu.

Illalla siirryimme monen juna- ja bussikyydin kautta Birdland-nimiselle jazz-klubille. Konsertti siellä alkoi suunnilleen kahtakymmentä vaille kymmenen. Esiintyjänä oli Rolf Zielkes Hot Impressions feat. Stephan Abel (sax) (Rolf Zielke itse soitti pianoa ja keyboardia, Guilherme Castro bassoa ja Rolo Rodriguez rumpuja, saksofonisti Stephan Abelin ollessa vierailevana tähtenä). Zielke hoiti juontohommat ja ensimmäisen kappaleen jäkeen myös Abel liittyi trioon, aplodien saattelemana. 31 vaihtaria teki paikasta täyden, mutta myös muuta yleisöä oli vähintään yhtä paljon. Itse tila sijatsi kellarissa ja oli hämärästi valaistu, tummalla puulla paneloidut ja esiintyjien nimikirjoitusten koristamat seinät täynnä mustia jazz-muusikoita esittäviä maalauksia. Musiikki toimi todella hyvin. Soittajat olivat taitavia ja sävellykset, ilmeisesti sekä omat, että lainatut, energisiä ja sujuvasti kulkevia. Bassoa kuusi- ja nelikielisen välillä vaihtanut Castro släppäili peukalolla aivan uskomattomia sooloja menemään ja saksofoni vastasi haasteeseen. Sooloa seurasivat aina aplodit. Myös rumpali ja pianisti pääsivät näyttämään taitojaan, tosin vähän harvemmin. Suunnilleen neljänkymmenen minuutin ja ehkä neljän kappaleen jälkeen bändi piti puolen tunnin tauon. Toiselle puoliajalle mahtui neljä tai viisi kappaletta, myös yksi herkempi saksofonivetoinen esitys, jonka aikana ryhmämme espanjalaisjäsenten hölinä tuli esiin liiankin hyvin. Toisen neljäkymmenminuuttisen jälkeen yhtye taputettiin lavalle uudestaan ja encore ainakin vaikutti kovin improvisoidulta, mikä teki siitä vielä hienomman. Saksofoni jäi basson alle viimeistään tässä vaiheessa. Oli kyllä hieno konsertti!


Koska kellään ei ollut hajuakaan sijainnistamme, seurasimme tutoreja. Kahden metromatkan jälkeen olimme Reeperbahnin päässä ja lähdimme kävelemään kuuluisan kadun yöelämään. Tutorit löysivät sivukadulta kolme baaria, joista yksi oli täynnä ja sinne oli jono, toinen oli täynnä ja kolmannesta sai ostaa schnapseja ulkokautta. Kävimme siinä vain täydessä baarissa ja yritimme löytää muita suomalaisia jostain päin katua. Matkan varrella oli mustapukuisia poliiseja vähintään kahden korttelin välein ja heillä kaikilla tuntui olevan kiire. Porukkaa riitti lauantai-iltana arvatenkin todella paljon ja jokainen seksitavarakauppa, stripparibaari ja yökerho oli auki. Koska kaikki paikat olivat täynnä ja katu muutenkin aika nuhjuisen oloinen, päätimme mennä takaisin hostellille.

18.11.
Sunnuntaiaamuna, hyvin aikaisin, kävimme Hampurin kuuluisalla kalatorilla. Tämä Fischmarkt sijaitsi Landungsbrueckenin kohdalla seisovasta hostellista länteen. Sinne oli vähän yli kilometrin matka, mutta harmaa sää lupaili pientä kirkastumista. Rannassa sijaitseva tori oli täynnä kojuja, joista suurin osa vaikutti keskittyvän matkamuistojen myyntiin. Kesti hetken löytää ensimmäinen kalamyyjä, eikä niitä kaikkiaan ollut edes kymmentä. Ihmisiä paikalla oli pienen ruuhkan verran. Pidemmällä torin syvyydessä tuli vastaan myös vihannes- ja hedelmäkauppiaita ja lopulta paikasta taisikin saada mukaansa päivän elintarvikkeet, tuoreina ja kätevästi, jos sattui olemaan paikallinen. Kauppiaat huusivat tarjouksiaan kovaan ääneen joka puolella. Torin länsipäädyssä sijaitsi iso rakennus, ilmeisesti alkuperäinen kalamarketti. Nyt siellä oli ravintoloita ja musiikkia.


Päivän varsinainen ohjelma oli tutustumiskierros venäläiseen sukellusveneeseen. Matka sinne tutustutti jälleen Hampurin joukkoliikenteeseen ihan huolella ja perillä sai odotella kylmässä tuulessa. Lopulta jokin aiempi ryhmä kiipesi ylös veneestä ja opas siirtyi meidän luoksemme. Ensin meille kerrottiin veneen historiasta ja yleisistä ominaisuuksista laiturilla. Sitten marssimme jonossa sisään. Sisään- ja uloskäyntitornit kierreportaineen oli lisätty myöhemmin, museotarkoituksia varten. Itse alus oli Tango-luokan dieselvene ja siten yksi suurimpia ei-ydinkäyttöisiä sukellusveneitä maailmassa, 90,16 metriä pitkä ja 84-henkisen miehistön käyttämä. Portaat laskeutuivat torpedohuoneeseen. Oppaan selostuksesta sai suunnilleen selvää, mutta vieraita teknisiä sanoja oli aika paljon. Lisäksi kuudentoista ihmisen ryhmä ei oikein mahtunut ahtaisiin tiloihin. Kulkuaukot olivat pieniä ja tilat sokkeloisia ja täynnä putkia ja kaapeleita ja ruosteista metallia. Torpedohuoneesta siirryimme upseerimessiin, joka oli toiminut myös leikkaussalina. Opas järjesti meidät jokaisessa kohteessa täsmällisesti ja tehokkaasti seisomaan tai istumaan ja ilmoitti seuraavan pysähdyksen sijainnin ennen siirtymistä. Näimme myös kometokeskuksen ohjauslaitteineen, radiohuoneen, aliupseerimessin, ohikuljettuja hyttejä ja miehistön tiloja ja lopulta dieselmoottorihuoneen ja sen takana sähkömoottorihuoneen. Aivan perässä oli vielä konepaja ja miehistön punkkia. Miehistön maksimipituus oli ollut 165 senttiä ja sen kyllä huomasi. Ulos kiivettiin taas jälkikäteen lisättyjä kierreportaita. Ihan kiinnostava kierros, mutta ihmisiä oli liikaa.


Kävelin keskustasta takaisin hostellille ja poikkesin matkalla St.Michelis-kirkon kehuttuun torniin. Tornista oli todella hyvät näkymät joka suuntaan ja sieltä sai hienoja kuvia kaupungista.





Paluumatkalla melkein kaikki taisivat nukahtaa hetkeksi, mutta pian alkaneet, vähintään riittävällä äänenvoimakkuudella katsotut leffat pitivät ihmisiä hereillä suurimman osan matkaa. Perillä AKK:n pihassa olimme puoli yhdeltä, eli etuajassa. Hirveästi ei nukkumista tällä reissulla harrastettu ja sääkin oli aika huono, mutta tulipahan Hampuri nähtyä.


Viime viikon aikana arki jatkoi kulkuaan, perjantaina tosin siivosimme kerroksen yhteiset tilat porukalla.