Laskettelureissu Itävaltaan oli varattu jo viime vuoden puolella, mutta pitkään oli epäselvää, ketkä mahtuisivat mukaan. Joululoman jälkeen järjestelyt alkoivat selvitä. Varusteet sai vuokrata Karlsruhen Intersportista ryhmäalennuksella lähtöä edeltävänä päivänä. Kohti Itävaltaan suunnattiin perjantaiaamuna neljältä. Matka sujui musiikkia kuunnellen ja nukkuen. Ennen Itävallan rajaa iski ruuhka, jossa bussi seisoi lähes paikallaan puoli tuntia. Varsinaista rajanylitystä en kylläkään huomannut.
Perillä Wildschönaussa oltiin puolen päivän aikaan ja perille päästyä lähdettiin heti laskettelemaan, Schatzbergin laskettelualueelle. Gondolihissi aloitti nousun parkkipaikan vierestä ja vei yhden väliaseman kautta huipulle. Sieltä aukesivat melkoisen huikeat näkymät, vaikka vuori ei ollutkaan kuin vähän alle kaksi kilometriä korkea. Alpit levittäytyivät joka suuntaan ja aurinko paistoi. Ensimmäisen päivän laskettelu meni välineitä säätäessä. Koko reissun ajan oli vähän liian lämmintä ja vähänkin alemmilla rinteillä lumi oli liian kosteaa ihan sujuvaan lasketteluun. Laskin ensimmäisellä kerralla muutenkin niitä suosituimpia rinteitä, jotka olivat siis huonoimmassa kunnossa.
Yöpyminen suoritettiin Gasthausissa siellä jossain. Yöpymispaikkamme sijoittui kahteen taloon, toisessa nukuttiin ja toisessa syötiin. Ruokailutilat isäntäväen huoneistoineen sijaitsivat pienen kylän reunalla ja majoitustilat vähän kauempana. Laakson sivuilla kohosivat metsäiset rinteet sumuineen ja kaukana edessä nousivat valkohuippuiset vuoret. Pienen huoneidenjakosäädön jälkeen päädyin samaan tupaan kahden ruotsalaisen kanssa. Koska reissulla ei pahemmin tuttuja ollut mukana, vietin aikaa skandinaavien seurassa, suurimmaksi osaksi. Illallinen oli puoli seitsemältä. Alkukeitto tarjoiltiin pöytiin. Keiton jälkeen haettiin tarjoilupöydältä salaattia lautaselle. Itse pääruoka, sianlihakastiketta ja perunaa ja pastaa, tuotiin taas pöytiin. Nälkä ei jäänyt ja jälkiruoaksi oli vielä suklaakakkua.
Yhdeksältä alkoivat Glühwein-bileet asuintalon oleskelutilassa. Luvassa oli myös yllätys! Yövaellus! Idea kuulosti itse asiassa ihan hyvältä vielä siinä vaiheessa. Ulkona satoi vähän räntää. Saksalaiset jakoivat ohuen puukepin ympärille valettuja kynttilöitä, jotka sytytettiin valaisemaan tietä. Tutorit arpoivat marssin suuntaa melkein puoli tuntia, tahallaan kylläkin. Kuljimme viimein takaisin tuloreitille, tielle metsän keskellä. Sade muuttui silkaksi vedeksi. Pienen mäen jälkeen päädyimme suurempaan laaksoon ja lähdimme kulkemaan maatalojen tahdittamaa maisemaa laakson reunaa pitkin. Tiet olivat jäässä. Oli pimeää, sadepilvet roikkuivat vuorenhuippujen alla. Joku kulki edellämme ja sytytteli niitä kynttiläkeppejä matkan varrelle, suuntaviitoiksi. Matka kesti yli tunnin ja päättyi lopulta erään hirsimökin pihaan. Yllättäen mökin kuistin varjoista alkoi lentää lumipalloja. Lyhyen lumisodan jälkeen saatiin pihan valonheittimet päälle ja rauha aikaan. Sitten tutorit tarjoilivat Glühweinia ja kuvia otettiin. Hetken naureskelun ja yhden kasan jälkeen lähdimme kohti majoitusta. Vaatteet olivat märkinä mutta kengät sentään pitivät vettä.
19.1.
Aamupala oli varttia vaille kahdeksasta alkaen ja tarjolla oli leipää ja kinkkua. Liikkeelle päästiin siten, että Schatzbergin hississä olin kymmentä vaille kymmenen. Edellisen päivän säädön jälkeen olin saanut varusteet kuntoon ja kun lumikin oli korkeimpien rinteiden pakkasessa kohtuullista, alkoivat vuokratut race carverit viimein päästä oikeuksiinsa. Ensimmäisen kuvaussession jälkeen harmaat pilvet vyöryivät kovassa tuulessa vuoren ylle ja peittivät pian taivaan. Mitään ei kuitenkaan satanut, eikä haitta siis ollut kuin kosmeettinen. Puolen päivän jälkeen kävin syömässä korkeimman huipun ravintolassa. Paikka oli aivan täynnä, mutta löysin myös skandinaavit spagetin ääreltä. Hetken odoteltuani sain tilattua Wienerschnitzelin. Ruokaa sai odottaa melkein kaksikymmentä minuuttia, mutta se oli kyllä ihan hyvää.
Aurinko paistoi jälleen. Parin laskun ja muutaman kuvaustuokion jälkeen gondolihissin läheisellä huipulla havaitsemani suuri puuristi, Gipfelkreuz, alkoi kiinnostaa. Muutama lasku lisää ja päätin kiivetä sen luo. Sinne pääsi oikeastaan melko kätevästi, loivaa ylämäkeä sukset jalassa luistellen. Kyllähän siinä vähän hiki tuli, mutta kannatti. Risti taisi nimittäin olla sillä kaikkein korkeimmalla kohdalla. Siellä oli muutama penkki ja joku istuskelija nauttimassa maisemasta. Otin taas kuvia. Äiti lähetti tekstiviestin. Onnitteli nimipäiväni, jota en ollut muistanut, johdosta. Nimipäiväuutinen toi hienoon maisemaan lisää hienoutta. Istuskelija lähti pois ja minä jäin katselemaan maisemaa. Laskin yhden huippurinteen vielä kerran, mutta kello läheni neljää ja hissien sulkemisaikaa, joten suuntasin bussille.
Kohti Gasthausia lähdettiin viiden jälkeen. Tällä kertaa ruoaksi oli alkukeittona nuudelisoppaa ja salaatin jälkeen pääruokana Schnitzeleitä ja ranskalaisia. Niitäkin tuotiin lisää. Jälkiruoaksi oli jäätelöä ja kermavaahtoa. Jossain vaiheessa keskusteltiin myös minun ruotsintaidoistani, osittain ruotsiksi. Huolestuttavasi aloin vähitellen saada selvää muiden riikinruotsista, vaikka liian nopeaa se vieläkin oli. Sekoittui aika tehokkaasti saksan kanssa. Yhdeksän aikaan alkoi seuraava ohjelma.
Seuraava ohjelma oli mäenlasku kelkoilla takapihan valaistussa rinteessä. Loivahkon mäen huipulle vei erityinen hissi, jossa vaijerissa kulki muovikapuloita. Ideana oli istua kelkalle ja napata kapula selän taakse. Kelkat olivat puusta tehtyjä, niissä oli edestä kaartuvat, metallipohjaiset jalakset ja kankaiset istuimet ja ohjaus/vetonaru jalasten välissä. Jäisessä rinteessä ne kulkivat hienosti! Itse jarruttelin suosiolla enkä antanut vauhdin liikoja kiihtyä, alhaalla kun odotti puita, portaita, seinä, aita, autotie ja avotuli. Hissin alapään kopin kaiuttimista soi kaikenlaista poppia. Vähitellen paikalle pääsivät suunnilleen kaikki vaihtarit ja tutorit. Suurin osa kokeili kelkkailua. Hieman humaltuneilla espanjalaisilla ja venezuelalaisilla oli itsesuojeluvaisto vähän enemmän hukassa, eivätkä he turhaan hidastelleet. Myös rinteestä löytynyt pikku hyppyri aiheutti komeita kaatumisia. Useat kompuroivat hississä. Liukureitakin löytyi, niistä oli hupia lähinnä tutoreille ja ruotsalaisille. Laskin lopulta kolme kertaa. Glühweinia keiteltiin avotulella ja siirryin juomaan sitä ruotsalaisten kanssa. Välillä väisteltiin kelkkoja. Lasku päättyi yhdeltätoista. Loukkaantumisilta ihme kyllä vältyttiin, ainakin pahoilta. Koko illan taivas oli pilvetön ja tähdet ja melkein täysi kuu loivat lisää valoa.
20.1.
Kohteena oli toinen laskettelukeskus. Ajoimme aamupalan jälkeen pois Wildschönausta, kelkat kylälle palauttaen. Reitti laski taas alempaan laaksoon ja sumu nousi ympärillemme, jatkuvasti sakeutuen. Vuoret kohosivat vieläkin joka suunnassa. Bussi vei meidät Hopfgartenin kylän laskettelukeskuksen parkkipaikalle. Sieltä käveltiin ensin pientä ylämäkeä kauppojen ja ravintoloiden ohi, sitten noustiin pitkähköt portaat ja lopulta päästiin gondolihissiin. Aurinko paistoi taas. Alla maa oli paljas ja kun lunta alkoi näkyä, sitä vartioivat lumitykkien tasaiset rivistöt. Yläasemalla laitettiin sukset jalkaan ja siirryttiin tuolihissiin. Sekin nousi vielä osittain paljaiden rinteiden yli. Seuraavalla väliasemalla, huipulla nimeltä Rigi, oli jo ravintola. Siellä pysähdyin tutkimaan karttaa. Karttataulu perustui tosin ilmakuvaan, eikä näyttänyt yhtään samalta kuin alempana näkemäni kartta, joten olin vähän hukassa poispääsyn suhteen. Bussilla oli määrä tavata kello 15.30, mutta aikaa toisaalta oli, joten en huolehtinut poislöytämisestä vielä. Sen sijaan päätin nousta korkeimmalle huipulle ja katsella tilannetta sieltä. Huipulle, jonka nimi oli Hohe Salve, noustiin yhden hengen tuolihissillä. Kaivoin kameran esiin ja kuvasin maisemaa. Sumu velloi laaksoissa ja taivas oli kirkas. Valkohuippuiset vuoret jatkuivat jälleen joka suuntaan, tällä kertaa vielä jylhempinä kuin edellisessä paikassa. Huipulla oli ravintolarakennus ja kirkko, jonkinlainen lähetinasema ja risti. Lähdin laskemaan.
Löysin huipun toiselta puolelta reitin, joka johti metsän keskellä ja yhden hissimatkan kautta pikkuhuipulle, mistä pääsi laskemaan alas Söll-nimiseen kylään. Olin jo kauempaa rinteiltä havainnut, että sieltä nousi gondolihissi Hohe Salvelle, jonka ravintolaan aioin syömään. Lumi tällä reissulla oli vähän paremmassa kunnossa, oltiinhan vuoren varjoisalla. Otin kuvia vähän väliä. Söllissä oli lämpömittarin mukaan kolme astetta lämmintä, liian kuuma varustukselleni. Tutkin hetken karttaa ja lähdin ylös. Gondolihissi oli taas iso ja kuuma, vaikka ei ihan täynnä.
Huipulla oltiin kymmentä yli kaksitoista. Maisemat loistivat komeuttaan joka suunnassa. Löysin ravintolan takaa näköalatasanteen. Sinne oli rakennettu jättiläisen pää lasten leikkipaikaksi, se oli puoliksi vuoreen hautautuneena ja sen takaraivossa oli liukumäki. Jännä ja aika kuvaava, jättiläisen päällä tosiaan seisottiin. Menin ravintolaan syömään. Ilokseni havaitsin, että tarjolla oli paikallista pyttipannua! Sen nimi alkoi g:llä, Gröss tai Gruess tai jotain. Paistettu kananmunakin tuli mukaan. Harkitsin sisällä syömistä vain hetken. Siellä sai tupakoida ja ulkona maisemat olivat liian hienot jätettäviksi. Tuuli kovasti ja ruoka jäähtyi kesken syömisen, mutta alppimaisema taustalla oli sen arvoinen. Loistava ruokahetki!
Kävin Söllissä toistamiseen, samaa reittiä. Se oli ihan hauska, varsinkin näin syöneenä. Reitti oli sitä paitsi yhteensä melko pitkä, lasketella sai ainakin puoli tuntia vain yhden hissikyydin keskeyttäessä laskun. Hohe Salvella ostin kupin kahvia ja siirryin ulos sitä juomaan. Juotuani lähdin marssimaan kohti huippuristiä. Sinne oli muutaman kymmenen metrin matka kovassa tuulessa, mutta se tuntui hienolta. Perillä seisoin yksin ja katselin vuorijonoa allani ja edessäni. Kaksi isoa korppia liiteli tuulessa. Aurinko paistoi melkein pilvettömältä taivaalta. Olin innoissani, otin kuvia. Paikalla oli suuren ja taitavasti tehdyn puisen ristin lisäksi karttataulu, joka paljasti Innsbruckin olevan vastapäisen vuoren takana. Seisoin kuvauksen jälkeenkin vielä hetken ja ihailin maisemaa. Se oli yksi hienoimmista tähän mennessä. Lopulta kävelin pois.
Kello oli kymmentä vaille kolme kun lähdin kohti bussia. Muutakaan ei enää oikein ehtinyt. Pysähtelin toki matkan varrella ottamaan kuvia. Gondolihissin asemalla huomasin muutaman ruotsalaisen. He miettivät kannattaisiko laskea alas asti vai käyttää hissiä. Rinteen kunnosta ja laskun mahdollisuudesta ei ollut täyttä varmuutta, mutta ennen kaikkea lumen huonous sai heidät valitsemaan hissin. Minä lähdin mukaan. Alhaalla olimme aika lailla tasan 15.30. Vaihdoin välittömästi kuivat arkivaatteet päälle ja pakkasin lasketteluvarusteet matkalaukkuun. Kello tuli neljä, mutta mitään ei tapahtunut, pari aloittelijaa puuttui. Kukaan ei tiennyt, missä he olivat. Rinteet alkoivat sulkeutua ja hissit samoin. Kello tuli jo viisi ja aurinko painui vuorten taa. Silloin kaikkien riemuksi kadonneet saapuivat! He olivat päätyneet monen mutkan ja itselleen liian jyrkän rinteen kautta toiselle puolelle vuoria ja päässeet alas jonkun paikallisen teinin avustuksella, kuitenkaan tietämättä, missä olivat. He olivat onnistuneet löytämään bussin, joka toi heidät oikealle parkkipaikalle. Heiltä autettiin nopeasti varusteet pois ja sitten päästiin matkaan.
Pimeys laskeutui, ja vuoret kohosivat varjoina auringonlaskun edessä. Ne jäivät taakse pimeyteen. Saksan puolella iski ruuhka, vaikka en rajaa taaskaan hahmottanut. Kuuntelin musiikkia, suurin osa porukasta nukkui melkein koko matkan. Taukoa varten meidät herätettiin. Se sijoittui suunnilleen puoli yhdeksästä kymmentä yli yhdeksään. Paikalla oli hotelli, huoltoasema ja Burger King. Viisikymmentä nälkäistä matkaajaa ja yksi hampurilaispaikka merkitsi jonoa! Hölkkäsin siis jonon kärjen tuntumaan. Suurimmalla joukolla kesti yllättävän kauan saapua. Kaikki ehtivät kuitenkin syödä. Karlsruheen saavuttiin yhdentoista jälkeen, eli ihan hyvissä ajoin.
Matka onnistui siis suurimmaksi osaksi hyvin. Toki sillä oli omat extereme-ominaisuutensa, kuten näillä Erasmus-reissuilla tuntuu olevan. Hienot maisemat jäivät päällimmäiseksi mieleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti