16.11.
Hampurinreissu alkoi kello 3.45, vaikka matkaan päästiinkin vasta tunnin odottelun jälkeen. Lähtijöitä oli sata, eli kaksi bussilastillista. Matka kului epämukavasti nukkuen, ainakin ensimmäiseen taukoon asti. Karlsruhen ja Hampurin väliin mahtui ihan oikeasti talvisia maisemia, mutta perillä sää oli harmaa ja sateinen. Bussit ajoivat Jugendherbergen eli nuorisohostellin pihaan vähän ennen yhtä.
Sisäänkirjautumissäädön jälkeen kävimme satamakierroksella, joka suoritettiin veneillä. Näimme isoja rahtilaivoja ja jäänmurtajan kuivatelakoilla, valtavia konttivuoria ja öljynjalostamoja. Kuljimme tulvaporteista maailman yhdeksänneksi suurimman sataman lastausalueelle, missä konttilukkeja liikkui valtavien nostureiden alla jatkuvasti. Vedenpinnan noustua tarpeeksi ajoimme Speicherstadtin eli varastokaupungin kanaaleihin. Niiden reunoilla punatiiliset talot kohosivat korkeuksiin. Varastokaupunkiin oli ennen konttien aikakautta purjehdittu tuomaan rahtia säilöön. Talot suoraan veden äärellä olivat tehneet varastoinnista helppoa ja se oli ollut ilmeisesti myös tullivapaata. Kierros kesti noin tunnin ja sen päätyttyä ilta alkoi jo hiljalleen hämärtää.
Illalla suuntasimme Reeperbahnin kulmassa sijaitsevalle Dom-nimiselle Volksfest- eli karnevaalialueelle. Kyseessä oli siis valtava tivoli, jonka kojut ja laitteet levittäytyivät neliökilometrin alueelle. Siellä riitti kaikkea piparkakkukojuista kummitusjuniin ja vähintään kolme versiota jokaisesta laiteesta. Kierroksen jälkeen lähdimme takaisin hostellille, jonka alakerran baarissa loppuilta kuluikin, suomen kielioppia saksalaisille tutoreille selittäen. Aika tehokkaasti on ne asiat unohtuneet, kovasti sai miettiä suomalaistenkin kesken.
17.11.
Lauantaiaamupäivällä ajettiin kaupunkikierros samoilla busseilla, joilla olimme Hampuriin tulleet. Ajoimme alkusi niiden kalliiden hotellien ohi ja käännyimme sieltä Reeperbahnille. Opas osoitti kadun, jossa suurin osa paikallisista laillisista bordelleista sijaitsi. Sinne ei kuulemma naisilla ollut asiaa. Näin myös Hesburgerin, mikä oli aika jännä havainto. Reeperbahnilta ajoimme jonkin Hampurin vesistöalueen rantaan. Rannalla oli paljon rikkaiden ihmisten hienoja taloja. Bussissa taas oli niin kuuma, että itse kullekin meinasi tulla uni silmään. Onneksi pysähdyimme hetkeksi joen rantaan. Laiturilta sai hyviä kuvia kaupungin ääriviivoista. Joella kulkivat soutuveneet ja laiturissa oli paljon optimistijollia. Ilma oli harmaa ja viileä, mutta ei sentään satanut. Kierros jatkui hienostoalueilta ydinkeskustan kauppakaduille ja kaupungintalon ohi kohti toisessa maailmansodassa tornia lukuun ottamatta tuhoutunutta St. Nikolauksen katedraalia. Lopulta pysähdyimme St. Michaelis-kirkkoa. Meillä oli viisi minuuttia aikaa käydä katsomassa kirkon sisäosia, koska tasan kahdeltatoista alkoi jumalanpalvelus. Kun tulimme ulos, satoi. Ikävää tihkua, joka ei tuntunut kunnon sateelta, mutta kasteli silti. Olin sitä paitsi jättänyt takkini bussiin. Kävimme vielä pienellä kauppakujalla, jossa oli ennen ollut rikkaiden leskirouvien asuntoja. Sieltä sai otettua kuvan kirkon tornista. Lopulta kävelimme takaisin busseille. Bussit veivät meidät lähelle sataman laitureita, korkealla mäellä sijaitsevan hostellin alle.
St.Michaelis tuolla jossainIltapäivällä kävin Georg Baselitzin taidenäyttelyssä Deichtorhallessa. Halli oli iso ja kaareva ja sinne oli pystytetty valkoisia seiniä erilaisiin kulmiin. Joka seinällä oli yksi taulu. Teokset esittivät neuvostovenäläisiä henkilöitä, sekä kuuluisia, että suurempaa kansanosaa kuvaavia. Ne perustuivat valokuviin tai toisiin maalauksiin, vahvasti tyyliteltyinä. Mielenkiintoista, omalla tavallaan, vaikka ei ihan minun juttuni. Paluumatkalla tutustuin vielä Möncklebergstrasseen, joka on iso kauppakatu.
Illalla siirryimme monen juna- ja bussikyydin kautta Birdland-nimiselle jazz-klubille. Konsertti siellä alkoi suunnilleen kahtakymmentä vaille kymmenen. Esiintyjänä oli Rolf Zielkes Hot Impressions feat. Stephan Abel (sax) (Rolf Zielke itse soitti pianoa ja keyboardia, Guilherme Castro bassoa ja Rolo Rodriguez rumpuja, saksofonisti Stephan Abelin ollessa vierailevana tähtenä). Zielke hoiti juontohommat ja ensimmäisen kappaleen jäkeen myös Abel liittyi trioon, aplodien saattelemana. 31 vaihtaria teki paikasta täyden, mutta myös muuta yleisöä oli vähintään yhtä paljon. Itse tila sijatsi kellarissa ja oli hämärästi valaistu, tummalla puulla paneloidut ja esiintyjien nimikirjoitusten koristamat seinät täynnä mustia jazz-muusikoita esittäviä maalauksia. Musiikki toimi todella hyvin. Soittajat olivat taitavia ja sävellykset, ilmeisesti sekä omat, että lainatut, energisiä ja sujuvasti kulkevia. Bassoa kuusi- ja nelikielisen välillä vaihtanut Castro släppäili peukalolla aivan uskomattomia sooloja menemään ja saksofoni vastasi haasteeseen. Sooloa seurasivat aina aplodit. Myös rumpali ja pianisti pääsivät näyttämään taitojaan, tosin vähän harvemmin. Suunnilleen neljänkymmenen minuutin ja ehkä neljän kappaleen jälkeen bändi piti puolen tunnin tauon. Toiselle puoliajalle mahtui neljä tai viisi kappaletta, myös yksi herkempi saksofonivetoinen esitys, jonka aikana ryhmämme espanjalaisjäsenten hölinä tuli esiin liiankin hyvin. Toisen neljäkymmenminuuttisen jälkeen yhtye taputettiin lavalle uudestaan ja encore ainakin vaikutti kovin improvisoidulta, mikä teki siitä vielä hienomman. Saksofoni jäi basson alle viimeistään tässä vaiheessa. Oli kyllä hieno konsertti!
Koska kellään ei ollut hajuakaan sijainnistamme, seurasimme tutoreja. Kahden metromatkan jälkeen olimme Reeperbahnin päässä ja lähdimme kävelemään kuuluisan kadun yöelämään. Tutorit löysivät sivukadulta kolme baaria, joista yksi oli täynnä ja sinne oli jono, toinen oli täynnä ja kolmannesta sai ostaa schnapseja ulkokautta. Kävimme siinä vain täydessä baarissa ja yritimme löytää muita suomalaisia jostain päin katua. Matkan varrella oli mustapukuisia poliiseja vähintään kahden korttelin välein ja heillä kaikilla tuntui olevan kiire. Porukkaa riitti lauantai-iltana arvatenkin todella paljon ja jokainen seksitavarakauppa, stripparibaari ja yökerho oli auki. Koska kaikki paikat olivat täynnä ja katu muutenkin aika nuhjuisen oloinen, päätimme mennä takaisin hostellille.
18.11.
Sunnuntaiaamuna, hyvin aikaisin, kävimme Hampurin kuuluisalla kalatorilla. Tämä Fischmarkt sijaitsi Landungsbrueckenin kohdalla seisovasta hostellista länteen. Sinne oli vähän yli kilometrin matka, mutta harmaa sää lupaili pientä kirkastumista. Rannassa sijaitseva tori oli täynnä kojuja, joista suurin osa vaikutti keskittyvän matkamuistojen myyntiin. Kesti hetken löytää ensimmäinen kalamyyjä, eikä niitä kaikkiaan ollut edes kymmentä. Ihmisiä paikalla oli pienen ruuhkan verran. Pidemmällä torin syvyydessä tuli vastaan myös vihannes- ja hedelmäkauppiaita ja lopulta paikasta taisikin saada mukaansa päivän elintarvikkeet, tuoreina ja kätevästi, jos sattui olemaan paikallinen. Kauppiaat huusivat tarjouksiaan kovaan ääneen joka puolella. Torin länsipäädyssä sijaitsi iso rakennus, ilmeisesti alkuperäinen kalamarketti. Nyt siellä oli ravintoloita ja musiikkia.
Päivän varsinainen ohjelma oli tutustumiskierros venäläiseen sukellusveneeseen. Matka sinne tutustutti jälleen Hampurin joukkoliikenteeseen ihan huolella ja perillä sai odotella kylmässä tuulessa. Lopulta jokin aiempi ryhmä kiipesi ylös veneestä ja opas siirtyi meidän luoksemme. Ensin meille kerrottiin veneen historiasta ja yleisistä ominaisuuksista laiturilla. Sitten marssimme jonossa sisään. Sisään- ja uloskäyntitornit kierreportaineen oli lisätty myöhemmin, museotarkoituksia varten. Itse alus oli Tango-luokan dieselvene ja siten yksi suurimpia ei-ydinkäyttöisiä sukellusveneitä maailmassa, 90,16 metriä pitkä ja 84-henkisen miehistön käyttämä. Portaat laskeutuivat torpedohuoneeseen. Oppaan selostuksesta sai suunnilleen selvää, mutta vieraita teknisiä sanoja oli aika paljon. Lisäksi kuudentoista ihmisen ryhmä ei oikein mahtunut ahtaisiin tiloihin. Kulkuaukot olivat pieniä ja tilat sokkeloisia ja täynnä putkia ja kaapeleita ja ruosteista metallia. Torpedohuoneesta siirryimme upseerimessiin, joka oli toiminut myös leikkaussalina. Opas järjesti meidät jokaisessa kohteessa täsmällisesti ja tehokkaasti seisomaan tai istumaan ja ilmoitti seuraavan pysähdyksen sijainnin ennen siirtymistä. Näimme myös kometokeskuksen ohjauslaitteineen, radiohuoneen, aliupseerimessin, ohikuljettuja hyttejä ja miehistön tiloja ja lopulta dieselmoottorihuoneen ja sen takana sähkömoottorihuoneen. Aivan perässä oli vielä konepaja ja miehistön punkkia. Miehistön maksimipituus oli ollut 165 senttiä ja sen kyllä huomasi. Ulos kiivettiin taas jälkikäteen lisättyjä kierreportaita. Ihan kiinnostava kierros, mutta ihmisiä oli liikaa.
Kävelin keskustasta takaisin hostellille ja poikkesin matkalla St.Michelis-kirkon kehuttuun torniin. Tornista oli todella hyvät näkymät joka suuntaan ja sieltä sai hienoja kuvia kaupungista.
Paluumatkalla melkein kaikki taisivat nukahtaa hetkeksi, mutta pian alkaneet, vähintään riittävällä äänenvoimakkuudella katsotut leffat pitivät ihmisiä hereillä suurimman osan matkaa. Perillä AKK:n pihassa olimme puoli yhdeltä, eli etuajassa. Hirveästi ei nukkumista tällä reissulla harrastettu ja sääkin oli aika huono, mutta tulipahan Hampuri nähtyä.
Viime viikon aikana arki jatkoi kulkuaan, perjantaina tosin siivosimme kerroksen yhteiset tilat porukalla.
